Miksi ei? [osa 10]

Usein viimeisenä - vaan ei aina vähäisempänä - perusteluna olla pyrkimättä kohti uusitestamentallista seurakuntamallia on se, että "Herra toimii perinteistenkin seurakuntien kautta". Tämä on aivan totta, eli Jumalan siunaus ei (ikävä kyllä - ja onneksi) ole rajattu meidän oikeaan teologiaamme tai oikeaan käytäntöömme. Vanha testamentti on täynnä esimerkkejä tästä meille ihmisille vaikeasti ymmärrettävästä periaatteesta.

Toisaalta tulee mieleen, että jos Jumalan siunaus tai toiminta jossain kontekstissa automaattisesti legitimoisi ko. toiminnan, maailmassa olisi tänään vain yksi kristillinen kirkkokunta. Loput kun ovat yleensä syntyneet siksi, että jokainen uusi pulju ajattelee toimivansa oikein jossain sellaisessa asiassa, missä muut toimivat väärin - vaikka näiden muiden keskellä kuinka olisi havaittavissa elävää uskoa ja Jumalan siunausta. Joku voisi lisäksi jopa ajatella, että isän horjumaton rakkaus huonoilla teillä olevaa lastaan kohtaan ei mitenkään oikeuta tämän huonoa käytöstä, vaan pikemmin kutsuu häntä muuttamaan tapojaan. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Miksi ei? [osa 9]

Aina välillä kuulee, että isot, perinteiset seurakunnat ovat parempia, koska "niihin on helpompi tulla" kuin pienempiin seurakuntiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jotkut ihmiset eivät halua elää uskoaan todeksi yhteisössä, vaan harjoittavat mieluummin minä-ja-Jeesus -uskoaan anonyymisti takapenkissä ilman kontaktia muihin. Toisilla taas on sunnuntaiusko, jota voi kyllä tulla hetkeksi vilauttamaan jumalanpalvelukseen, mutta jonka pinnallisuuden lähempi kontakti muiden kanssa paljastaisi heti.

Näille ja monille muillekin perinteinen seurakuntamalli on Ut:n seurakuntamallia parempi, koska se helpottaa minä-keskeisyyttä ja synnissä elämistä, sekä auttaa uskonnollisten kulissien pystyssä pitämistä. Jumalanpalveluksissa istumista voi lisäksi erehtyä pitämään Raamatun mukaisena hengellisenä kasvuna. Parhainta autenttisuuden, yhteyden, opetuslapseuden ja tilivelvollisuuden välttelijöille on kuitenkin se, että joissakin seurakunnissa voi käydä vuosien ajan ilman, että kukaan sitä huomaa - niin seurakunnassa kuin sen ulkopuolellakaan.

Miksi ei? [osa 8]

Moni pitkän linjan seurakunta-aktiivi vastustaa Ut:n mallin mukaisia seurakuntia siksi, että ne sopivat sellaisenaan huonosti monille niistä työmuodoista, jotka oma seurakunta on vuosien varrella saanut rakennetuksi. Tämä on ihan ymmärrettävä argumentti, sillä onhan selvää että seurakunnan pitää mukautua työmuotoihin eikä päinvastoin. Useimmat ovatkin tottuneet siihen, että työmuodot elävät omaa elämäänsä ja että niitä ylläpitämään etsitään säännöllisesti seurakuntalaisia, joiden selkään mahtuisi vielä yksi taakka.

Vastaavanlainen argumentti on se ikivanha mutta aina yhtä käyttökelpoinen toteamus, että "emme me ole ennenkään toimineet sillä tavalla". Kaikki pitempään uskossa olleet tietävätkin, että seurakunnan korkein auktoriteetti on sen perinteet, jotka voivat parhaimmillaan olla jopa yli sata vuotta vanhoja. Nämä leilit ovat niin uljaat ja pitkällä aikavälillä niin hyväksi havaitut, että jopa uusi viini löytää niissä helposti paikkansa. Soli traditio gloria!

Miksi ei? [osa 7]

Vastustus Ut:n mallin mukaisia seurakuntia kohtaan on usein kiivainta niiden parissa, joilta sitä vähiten odottaisi. Juuri temppeliä pyörittäneet uskonnon ammattilaiset kokivat Jeesuksen suurimmaksi uhaksi toimeentulolleen ja statukselleen, eivätkä tänä päivänä kokopäiväisessä hengellisessä työssä olevat ole sen innostuneempia mistään, mikä voisi vaarantaa nämä samat asiat. Toki suurin osa pastoreista on enemmän tai vähemmän uupuneita, kärsii ajanpuutteesta ja valittaa joutuvansa tekemään vääriä asioita. Silti he ovat kuin se mies Betesdan lammikolla, joka oli mieluummin sairas kuin vapautui siitä roolista, johon oli identiteettinsä sitonut.

Jos seurakunnat olisivat yhtä pieniä kuin Ut:ssa, palkattujen kokopäiväisten pastoreiden tarve vähenisi dramaattisesti ja moni heistä löytäisi itsensä järkytyksekseen normaalista työstä ei-uskovien keskellä. Samalla maallikoiden ja "työntekijöiden" välinen kuilu kapenisi, edellisten löytäessä lahjansa ja paikkansa Kristuksen ruumiissa - ja jälkimmäisten vapautuessa esiintyjän ja suorittajan rooleistaan.

Onneksi tämä kaikki on kuitenkin vain jossittelua, sillä muutoksen avaimet ovat tiukasti pappiseliitin käsissä. Kukapa täysjärkinen nimittäin haluaisi vaihtaa turvattua toimeentuloa ja hengellistä privileegiota kaikkeen siihen, mitä Jeesuksella olisi tarjolla, jos vain uskaltaisimme heittäytyä hänen varaansa.

Miksi ei? [osa 6]

Kuudes syy siihen, että nykypäivänä ei enää haluta perustaa samanlaisia seurakuntia kuin Paavalin aikoina, on puhujien pelko huonosta hyötysuhteesta. Koska uskovien kasvu ja opetuslapseuttaminen tapahtuu (seurakuntien toiminnasta päätellen) pääasiassa tietoa lisäämällä ja/tai saarnaa kuuntelemalla, niin silloin hyvät puhujat ovat seurakunnan kokoontumisissa kultaakin kalliimpia. He tietävät itsekin arvonsa ja ymmärtävät, että on tehokkaampaa, jos heidän viisaudestaan ja voitelustaan pääsee kerralla osalliseksi vaikkapa tuhat ihmistä kymmenen ihmisen sijaan.

Kukaan ei tietenkään halua kiistää sitä, etteikö suu olisi Kristuksen ruumiissa se tärkein ruumiinosa. Armoitukset ovat muutenkin jakaantuneet niin epätasaisesti, että on vain oikein ja kohtuullista, että suurimman osan ajasta yksi puhuu ja muut kuuntelevat. Tällaisessa ympäristössä luonnollisesti iso osa ihmisten lahjoista jää löytymättä ja käyttämättä. Toinen kuulijoiden kannalta harmittava asia on se, että siinä missä puhuminen on tehokkainta isoissa ryhmissä, oppiminen ja kasvu tapahtuvat tehokkaimmin pienissä ryhmissä. Tämä on kuitenkin vain pieni hinta siitä, että puhujien lahjat eivät mene hukkaan.

Miksi ei? [osa 5]

Listan "Miksi Ut:n mallin mukaisia seurakuntia ei kannata perustaa" viidenneltä sijalta löytyy se tosiasia, että ns. perinteiset seurakunnat ovat turvallisempia ja edustavat pysyvyyttä. Tosin tämä turvallisuushakuisuus ei ole täysin ongelmatonta, kuten jotkut viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaneet. Se, joka turvautuu ihmisiin, joutuu aina välillä pettymään, mutta Herraan turvaavat eivät joudu häpeään.

Harvoin sen sijaan on asetettu kyseenalaiseksi tätä itsestäänselvänä pidettyä pysyvyyden kriteeriä. Ut:ssa jonkun tietyn kokoonpanon tai kokoontumispaikan pysyvyys ei ole missään esitetty tavoiteltavana asiana. Usko, toivo, rakkaus, yhteys - nämä ovat niitä asioita, joita kohti kristillisen yhteisön tulisi pyrkiä ja joiden tulisi säilyä ja kasvaa. Kristuksen ruumiin yksittäisen, paikallisen manifestaation pitkäikäisyydessä ei itsessään ole mitään väärää, mutta sama pätee sen lyhytikäisyyteenkin. Onneksi (kirkko)historia paljastaa nopeasti, että seurakunnan ikä ei välttämättä mitenkään korreloi sen hengellisen elinvoimaisuuden kanssa.

Miksi ei? [osa 4]

Jokainen tajuaa, että jo pelkästään kokonsa puolesta nykyajan seurakunnat ovat Ut:n ajan seurakuntia parempia, sillä ensimmäisen vuosisadan koteihin ei mahtunut kerralla satoja, saati sitten tuhansia tai kymmeniä tuhansia ihmisiä. Raamattu ei tosin sano, että isompi on parempi, mutta ihmisjärki ymmärtää muutenkin, että suuri massa kokoontuneena yhteen paikkaan on sekä tehokasta (=yksi voi puhua mahdollisimman monelle yhtä aikaa) että vaikuttavaa (=ulkopuolisetkin suhtautuvat suuremmalla kunnioituksella). Uuden testamentin seurakuntamalli ei siis näistäkään syistä ole suositeltava tänä päivänä.

Miksi ei? [osa 3]

Kolmas perusteltu syy välttää Ut:n mallin mukaisia seurakuntarakenteita on se, että seurakuntia ja niiden jäseniä on vaikeampi kontrolloida kuin nykyisin vallalla olevassa mallissa. Tämähän nähtiin jo Jeesuksen ja Paavalin aikana: temppelikulttia pyörittänyt papisto sai eri lailla ajattelevat tehokkaasti ja lopullisesti (tai no, ainakin melkein) kuriin, kun taas Paavali joutui tämän tästä lähettelemään postia perustamilleen seurakunnille, joissa meinasi heppa lähteä käsistä.

Miksi ei? [osa 2]

Toinen hyvä, laajalti siteerattu syy sille, miksi UT:n mukaisia seurakuntia ei kannata perustaa, on niiden alttius kaikenlaisille harhaopeille ja moraalisille lankeemuksille. Jo arkikokemus vahvistaa tämän: harva meistä on kuullut perinteisten seurakuntien paimenista, jotka olisivat vaikkapa kieltäneet Jeesuksen ylösnousemuksen tai langenneet aviorikokseen, mutta jokaisen tuttavapiiriin kuuluu vähintään yksi henkilö, joka on perustanut 15 seuraajansa kanssa oman kristillisen kultin.

Miksi ei? [osa 1]

Tein vuosia sitten listan syistä, miksi UT:n mallin mukaisia seurakuntia ei tänä päivänä kannata perustaa. Kun Ross Rohde ryhtyi blogissaan kertomaan, miksi yksinkertaiset seurakunnat eivät toimi, niin ajattelin minäkin julkaista listalleni päätyneitä syitä.

Harhaopin pelko

On mielenkiintoista, kuinka huolestuneita kristilliset kirkot ovat mahdollisten harhaoppien syntymisestä ja leviämisestä. Oikean opin vuoksi on vuosisatojen aikana oltu tarvittaessa jopa valmiina tappamaan toisia kristittyjä, ja vielä tänäänkin useimmissa olemassaolevista kymmenistä tuhansista kirkkokunnista ajatellaan - kaikista ekumeenisista keskusteluista huolimatta - että kaikki muut kirkot ovat enemmän tai vähemmän harhassa.

Jeesuksen seuraajien suurin ongelma ei kuitenkaan ole väärä tieto vaan se, että he eivät elä hallussaan olevan oikean tiedon mukaan. Uusia kultteja tai harhaoppeja perustaa nimittäin aika harva, mutta rahan, vallan ja/tai seksin langettamia hengellisiä johtajia on kirkkohistoria pullollaan, meidän aikamme pedofiilipapeista, avionrikkojapiispoista tai kavaltajaevankelistoista puhumattakaan. Ikävä tosiasia on, että synti ja moraalittomuus (sekä uskovien keskinäisen yhteyden puute) ovat Jeesuksen seuraajille paljon vakavampia ongelmia kuin mahdolliset harhaopit.

Pääjutut

Kaikille lienee selvää, että useimpien seurakuntien "pääjuttu" on - jos ei teoriassa, niin ainakin käytännössä - sunnuntain jumalanpalvelus, jonka tärkeimmäksi anniksi yleensä mielletään saarna. Raamattunsa lukeneille yhtä selvää on myös se, että Jeesuksen seurakunnalleen jättämän tehtävän ytimessä on opetuslapseuttaminen.

Epäselväksi sen sijaan jää, kuinka tehokkaasti seurakunnan tärkein toimintamuoto toteuttaa sen tärkeintä tehtävää. Sunnuntaisaarna kymmenille tai jopa sadoille ihmisille saattaa riittää hyvin kulttuurikristillisyyden ylläpitämiseen, mutta opetuslapseuttamiseen se ei suinkaan ole paras menetelmä, mikäli Uudesta testamentista voidaan mitään päätellä. Missä ovat ne seurakunnat, joissa Jeesuksen pääjuttu on myös seurakunnan pääjuttu?

Painopiste kohdalleen

Vähintään yhdeksän kymmenestä ihmisestä tulee uskoon jonkun ystävän, sukulaisen, työkaverin tai jonkun muun henkilökohtaisen tuttavuuden myötä. Mistä siis johtuu, että seurakunnat toteuttavat edelleen evankeliointia mieluiten jonkun sellaisen kampanjan, tilaisuuden tai tapahtuman avulla, jossa uskosta osattomien toivotaan löytävän tiensä Jumalan luo heille tuntemattoman ihmisen kautta?

Maksimisuoritus ihanneolosuhteissa

Mitä tapahtuu, kun kaikki Suomen seurakunnat soveltavat parhaansa mukaan viimeisimpiä ja parhaimpia seurakunnan kasvu -ajattelun menetelmiä? Seurakunnat kasvavat melkein kaksinkertaisiksi, sillä tutkimusten mukaan nykyisenlaiset jumalanpalvelukset ja seurakuntien päätilaisuudet vetoavat huippuunsa tuunattuina noin 12 prosenttiin väestöstä (nykyisen 5-7 prosentin sijaan).

Näin siis silloin, kun seurakunnissa tehdään enemmän ja paremmin sitä samaa, mitä on tehty tähänkin asti. Kasvua voi kyllä tapahtua, mutta Jeesuksen seuraajilleen jättämä tehtävä ei tule suoritettua, kuten olemme jo vuosikymmenten saatossa nähneet. Mistä löytyisi niitä hengellisiä johtajia ja vaikuttajia, jotka ajattelevat myös loppuja 88 prosenttia - ja lähetyskäskyn täyttämiseksi uskaltavat poiketa perinteisistä tavoista pyörittää seurakuntaa?

Siunattu kriisi

Eräs vuosikymmenet Suomea kiertänyt kristillisen palvelutyön tekijä totesi taannoin, että suomalainen aikuinen tulee uskoon vain kriisin kautta. Tilanne ei ole juurikaan muuttunut 2000 vuodessa, sillä jo Jeesuksen aikana hyvät uutiset rakastavasta ja armollisesta Jumalasta kelpasivat vain niille, jotka olivat syvästi tietoisia omista puutteistaan ja epäonnistumisistaan. Sen sijaan uskonnolliset ihmiset mieluummin naulasivat Jeesuksen ristille kuin antoivat hänen kritisoida heidän valheellista minä- ja jumalakuvaansa.

Hyvien uutisten siementä kylväneet tietävät, että kova ja itseriittoinen maaperä tuottaa aika huonoa satoa, toisin kuin jo itsessään runsaasti lannoitetta sisältävä maaperä. Siinä missä Matti ja Maija Siivosyntinen eivät yleensä usko olevansa Jumalan mustalla listalla, Mikko ja Minna Suurisyntinen tietävät sen todeksi omalla kohdallaan ja siksi herkemmin myös tarrautuvat mahdollisuuteen päästä siltä pois. Mutta Matin ja Maijan onneksi elämässä on myös kriisejä, joiden kautta voi löytää uuden tien, totuuden ja elämän. Muistetaan tämä samalla kun seurakuntina ja yksilöinä autamme Mattia ja Maijaa.

Raamatullinen talousopetus

Hiljattain eräässä kristillisessä viikkolehdessä uutisoitiin siitä, kuinka monet kirkot ovat taloudellisessa ahdingossa suuria summia nielevien kirkkorakennustensa kanssa. Toisessa lehdessä lainattiin erään kristillisen palvelutoiminnan vastuunkantajaa, jonka mielestä yksi selkeä syy seurakuntien taloudellisiin ongelmiin on raamatullisen talousopetuksen puute. Jos seurakuntalaiset pistäisivät kolehtiin enemmän, helpottaisi monen seurakunnan taloudellinen tilanne.

Raha epäilemättä auttaa silloin, kun seurakunnan ongelmana on sen puute. Raamatusta sen sijaan ei taida olla paljoakaan apua, sillä ainakin Uudessa testamentissa rahat ohjautuivat ihan muualle kuin kirkkorakennuksiin, tonttivuokriin, kiinteistöveroihin, eri ohjelma- ja toimintamuotojen pyörittämiseen tai edes kokopäivätoimisten pastoreiden palkkoihin. Pääosa taloudellisesta ja muusta avusta kohdistui nimittäin vähävaraisten seurakuntalaisten ja/tai lähetystyön tukemiseen. Raamatun valossa näyttääkin siltä, että monen seurakunnan ongelma on oikeasti ihan muualla kuin liian pienissä kolehdeissa.

Epäilyttäviä kummajaisia

Seurakunnan muotoa ja toimintaa koskevissa keskusteluissa olen havainnut mielenkiintoisen, toistuvan kuvion. Siinä päättely menee suunnilleen näin: (1) KOSKA Raamatussa ei ole löydettävissä yhtä selkeää mallia seurakunnasta, (2) NIIN 1500- (tai 1950-, 1990-, tms.) luvulta peräisin oleva, meidän seurakuntamme omaksuma malli on aivan yhtä raamatullinen, (3) JOTEN Raamatun mallin mukaista muotoa ja toimintaa tavoittelevat seurakunnat ovat vähintäänkin epäilyttäviä ja pahimmillaan epäraamatullisia.

Jos kohta 1 on totta (ja näin monet uskovat), niin silloin kohta 2 voisi joissain tapauksissa pitää paikkansa - fair enough. Sen sijaan kukaan ei vielä ole kyennyt selittämään, miten näistä päästään kohtaan 3. Tosiasia kuitenkin on, että itsensä Paavalin perustamia seurakuntia pidettäisiin tänä päivänä länsimaissa kummajaisina, joita ei "perinteisten" seurakuntien taholta välttämättä katsottaisi kovin hyvällä.

Liekö tässä yksi syy, miksi tänä päivänä usein Jeesus kiinnostaa mutta kirkko ei - tai päinvastoin?

Kovaa maaperää?

Suomi on mielenkiintoinen maa. Virallisesti yli 80% kansasta on kristittyjä, vaikka eri tutkimusten mukaan korkeintaan 10% kansasta on kristillisessä uskossa. Kirkon jäsenkadon myötä onkin houkuttelevaa todeta, että maaperän täytyy olla aika kovaa, kun ei hyvien uutisten siemen edes suomalaisen kulttuurikristillisyyden pehmittämässä ympäristössä siihen uppoa.

Kovan maaperän teesi on houkutteleva, mutta ei riitä yksin selittämään heikon sadon määrää. Tutkimusten mukaan ongelmaa onkin myös kylvöpuolella. Uskosta osaton suomalainen nimittäin keskustelee uskonasioista jonkun uskovan kanssa keskimäärin kerran kymmenessä vuodessa, eli suomalainen uskova kertoo uskostaan noin kerran vuodessa.

Jos maanviljelijä kylväisi vain yhden siemenen kerran vuodessa ja sitten syyttäisi huonosta sadosta kovaa maaperää, häntä pidettäisiin idioottina. Miksi me uskovat kuvittelemme, että samat kylvämisen ja sadonkorjuun välisit lainalaisuudet eivät pätisi myös hengellisellä puolella?

Mitä kylvät, sitä myös niität

Luterilaisessa kirkossa pyörät pyörivät niin kauan kuin kirkollisveron maksajia riittää, eikä seurakuntalaisten osallistuminen vaikkapa jumalanpalvelustoimintaan ole ydinkysymys. Useimmilla muilla maamme kirkoilla on kuitenkin sellainen ongelma, että seurakunnissa löytyy yllin kyllin tekemistä, vaan ei välttämättä riittävästi tekijöitä. Penkkipotaatteja kyllä riittää, mutta heitä ei saada aktivoitua.

Yksi syy tähän tilanteeseen on se, että uusia uskovia kohdellaan tarpeettoman pitkään kuin vastasyntyneitä vauvoja, eikä heitä päästetä tai rohkaista tositoimiin. Totuus kuitenkin on, että suurin osa uskovista kykenee paljon enempään ja paljon aikaisemmin kuin mitä seurakuntien johtajat uskovat. Jos siis ihmisille alusta asti uskotellaan, että he eivät saa eivätkä osaa, niin ei pidä ihmetellä, jos jossain vaiheessa heitä ei enää myöskään kiinnosta.

Markkinarako

Pääsiäissunnuntain pääuutislähetys muistutti jälleen siitä todellisuudesta, jossa täällä Suomessa elämme: yli neljästä miljoonasta suomalaisesta vain n. 85000 henkeä käy kirkon päätilaisuudessa eli sunnuntain jumalanpalveluksessa. Ev.lut. kirkko on siis kuin iso firma, jonka asiakaskunnasta vain 2% on kiinnostunut sen päätuotteesta. Ainoana erona on se, että sekulaarilla puolella tällaisen firman johto olisi vaihdettu jo aikoja sitten.

Hengellisyys ja henkisyys sen sijaan voivat Suomessa hyvin. Kirkon monopoliaseman murtuessa ja markkinoiden pikkuhiljaa vapautuessa olisikin nyt tilaa pienemmille yrittäjille ja hieman toisenlaisille tuotteille. Erityisesti alkuperäisen, aikoinaan huippusuositun konseptin mukaan suunniteltujen tuotteiden luulisi kiinnostavan vielä nykyäänkin, kunhan vain kysyntä ja tarjonta saadaan kohtaamaan. Nyt tarvitaan hengellistä verkostomarkkinointia ja apostolisia tupperware-kutsuja.

Vain yksi puuttuu

Konstantinus Suuren astuessa valtaistuimelle 300-luvun alussa oli kristittyjen määrä suunnilleen tuhatkertaistunut edeltävien 200 vuoden aikana. Tuona ajanjaksona kristinusko oli kielletty uskonto, nykyisen kaltaisia kirkkorakennuksia ei oltu vielä keksitty, UT:n kaanon oli vasta muodostumassa, teologisia oppilaitoksia ei ollut, seurakunnilta puuttui ammattijohtajat, kokoontumiset eivät olleet kovin etsijäystävällisiä eikä Donald McGavrankaan ollut vielä aloittanut Church Growth -liikettä.

Nyt meillä länsimaiden kristityillä on kaikki se, mistä ensimmäisten vuosisatojen kristityt eivät vielä osanneet edes haaveilla. Vain yksi puuttuu: kristittyjen määrän kasvu. Näyttääkin siltä, että kaikessa viisaudessamme ja yltäkylläisyydessämme olemme menettäneet jotain kristinuskolle hyvin olennaista. Nyt olisi hyvä miettiä, mitä se mahtaa olla - ja miten saisimme sen takaisin.

Herran haltuun

Maailma muuttuu ja tekniikka kehittyy. Eilisen innovaatioihin on jo kyllästytty ja toissapäivän keksinnöistä ovat kiinnostuneita enää retro-henkiset keräilijät. Tänään teemme kovasti töitä saadaksemme huomenna käyttöön uusia menetelmiä ja uusia malleja, jotta ylihuomenna kaikki olisi paremmin.

Kehitystä on tapahtunut kristittyjenkin piirissä. Esimerkiksi Paavalin muinainen tapa perustaa seurakuntia oli hyvin alkeellinen. Usein seurakunta syntyi hyvin lyhyessä ajassa muutamien juuri uskoon tulleiden ihmisten ympärille, kun taas Paavali itse siirtyi toisille paikkakunnille, jättäen uudet seurakunnat "Herran haltuun".

Sittemmin kristityt ovat luopuneet tällaisesta alkeellisesta tekniikasta ja siirtyneet sofistikoituneempiin menetelmiin. Tänä päivänä ideaalitilanteessa hyvän taloudellisen pohjan omaava isohko ihmisryhmä kokoontuu vuosien ajan säännöllisesti yhteen omissa tiloissaan yhden tai useamman (teologisesti koulutetun) työntekijän johdolla. Jos kaikki menee hyvin, voi emoseurakunnan kanssa käytyjen neuvottelujen tuloksena olla jossain vaiheessa ratkaisu, jossa tälle yhteisölle myönnetään seurakunnan status. (Näin tosin vain niissä kirkoissa, jotka yleensäkään perustavat uusia seurakuntia.)

Historia osoittaa, että tällä kehittyneemmällä ja tiukemmin kontrolloidulla menetelmällä on monta etua suhteessa Paavalin tapaan toimia. Opillisia ongelmia tai virheellisiä Raamatun tulkintoja ei enää esiinny, ihmissuhdeongelmat seurakuntien keskellä ovat taaksejäänyttä aikaa, kristikunta tunnetaan keskinäisestä yhteydestään ja rakkaudestaan, ja evankeliumikin leviää paljon nopeammin ja tehokkaammin uskosta osattomien keskuuteen. Ja mikä parasta, Herraa ei enää tarvitse rasittaa uskomalla uudet seurakunnat hänen haltuunsa.

Tilannekatsaus

Jeesus antoi seuraajilleen mission: kaikkien kansojen opetuslapseuttaminen. Nyt, noin 2000 vuotta myöhemmin, voisi pysähtyä hetkeksi miettimään, miten projekti edistyy. Yksi tapa arvioida tilannetta on tehdä seuraava kartoitus:

1) Selvitä oman paikkakuntasi asukasluku.
2) Arvioi paikkakunnallasi olevien Jeesuksen opetuslasten määrä. (Hyvä maksimiarvio voisi olla vaikkapa eri seurakuntien päätilaisuuksissa yhteen tulevien uskovien määrä.)
3) Laske näistä kahdesta luvusta, kuinka suuri prosentti paikkakuntasi ihmisistä (enintään) on edes jollain tasolla opetuslapseutettu.

Jos luku jää vaikkapa alle 20% (joka siis on vielä hyvin kaukana koko kansan opetuslapseuttamisesta, mutta olisi jo hyvä alku), niin pohdi hetki paikkakuntasi seurakuntien toimintaa viimeisen 100 vuoden aikana. Näyttääkö siltä, että entiseen tapaan jatkamalla tuo 20% tulee joskus täyteen? Jos ei, niin lienee jo aika kysyä, tarttisko jotain tehrä eri tavalla kuin tähän asti...

(Ja jos näyttää siltä, että tuohon minimitavoitteeseen päästään vielä joskus, niin levittäkää ihmeessä valoanne muillekin paikkakunnille...!)

Kapinallisia vai vallankumouksellisia?

Kapinalliset ovat jotakin vastaan – vallankumoukselliset ovat jonkin puolesta.
Kapinalliset kiroavat pimeyttä – vallankumoukselliset loistavat valoa.
Kapinalliset kulkevat protestimarsseilla – vallankumoukselliset kulkevat ihmisten rinnalla.
Kapinalliset värväävät – vallankumoukselliset lisääntyvät.
Kapinalliset tekevät vastarintaa – vallankumoukselliset luovat uutta.

Kristuksen ruumis ei ole vielä lähelläkään sitä mitä sen tulisi olla, joten molempia löytyy tämän päivän seurakunnista. Kumpi sinä mieluummin olisit - ja mikä estää sinua?

Suomalaista menestystä

Vancouverin kisat olivat monessakin mielessä mielenkiintoista seurattavaa. Matkaan lähdettiin suurin odotuksin, mutta kisojen kuluessa rimaa tiputettiin selvästi. Lopulta oltiin melkeinpä ekstaasissa siitä, että perinteisissä lajeissa saatiin muutama pronssi.

Tällä kaikella on jotain yhteistä suomalaisten seurakuntien ja niiden raamatullisen mission kanssa. Alussa ollaan innostuneita, koska pellot ovat täynnä kypsynyttä viljaa: mahdollisuuksia on vaikka mihin. Kun sitten pitäisi ryhtyä sadonkorjuuseen, niin tulos on surkea. Osa korjaajista tyytyy siihen, että pelto on jo "oma" - ja jättää viljan mätänemään. Loput puolestaan pitävät riittävänä menestyksenä sitä, että vuodessa saadaan muutamia tähkiä talteen.

Jossain toisessa organisaatiossa olisi edessä johtajien ja menetelmien vaihto, mutta seurakunnissa osataan tyytyä siihen, että mikään ei muutu. Tärkeintä on mukava kisamatka yhdessä muiden kanssa; mitalit ovat sivuseikka.

Vanha vaiva

Vanhassa testamentissa Jumalan kansalla oli missio: sen tuli toimia valona kansoille ja sen kautta kaikkien kansojen oli määrä tulla siunatuiksi. Daavidin ja Salomon kulta-ajan jälkeen tämä valo ei liiemmälti kansoille loistellut, vaan kansan keskuudessa vallinneen synnin ja tottelemattomuuden myötä suhtautuminen ulkopuolisiin oli lähinnä eristäytymistä ja/tai vihanpitoa. Kiitos Jeesuksen, juutalaisia ja pakanoita erottava muuri kuitenkin murtui ja nyt valo pääsee jälleen loistamaan kaikille kansoille.

Tai ainakin teoriassa. Jumalan kansaa nimittäin usein vaivaa tuo sama ongelma, josta Israelkin Vt:ssa kärsi. Synti ja tottelemattomuus tukahduttavat kovin helposti sen mission, joka seurakunnalla tänä päivänä on. Niinpä mekin käperrymme mielellämme omiin ghettoihimme, joista käsin paheksumme "pakanoita" ja maailman meininkiä - sen sijaan että rohkeasti menisimme ihmisten keskelle ja kertoisimme heille totuuden Jumalasta ja siitä, mitä hän on Jeesuksessa meidän edestämme tehnyt.

Pieni on pahasta?

Uuden testametin sivuilta voimme lukea, kuinka Jeesuksen seuraajat ensimmäisellä vuosisadalla kokoontuivat pääsääntöisesti kodeissa. Historian saatossa tämä on kääntynyt päälaelleen niin, että UT:n mukaista kodeissa kokoontuminen nähdään jotenkin poikkeuksellisena ja epäilyttävänä. Sitä pitää erikseen perustella ja puolustella, kun taas isojen massojen kokoontumista erillisessä pyhässä rakennuksessa pidetään itsestäänselvänä raamatullisena normina.

Pienempien seurakuntien automaattisiksi ongelmiksi mielletään mm. huonot ihmissuhteet, vääränlainen johtajuus, kyseenalainen teologia ja sisäänpäin kääntyneisyys. Tämä on mielenkiintoista, sillä itse olen törmännyt näihin melkein yksinomaan isoissa, perinteisissä seurakunnissa. Ei niin, että pienet seurakunnat olisivat näille vaivoille jotenkin immuuneja - kuten jo UT:kin osoittaa - mutta yhtä lailla on harhaa kuvitella, että isommat olisivat sen paremmassa asemassa.

Kirkollinen rikollisuus

Todd Johnsonin, David Barrettin ja Peter Crossingin vuosittainen Status of Global Mission -raportti on aina mielenkiintoista luettavaa. Tällä kertaa pisti silmään rivi numero 56: "Ecclesiastical crime". Sen mukaan kirkkojen ja seurakuntien raha-asioista vastaavat tahot kavaltavat maailmanlaajuisesti 90 miljoonaa dollaria vuorokaudessa, eli reilu 32 miljardia vuositasolla. Suomessa (toistaiseksi) esiin tulleet tapaukset ovat siis vain jäävuoren huipun terävintä kärkeä.

Tätä (luonnollista?) hävikkiä voi verrata muutamaan muuhun tunnuslukuun. Seurakuntien jäsenet tienaavat vuodessa yhteensä 28820 miljardia dollaria, josta lahjoittavat kirkoille ja muuhun kristilliseen toimintaan vuodessa n. 513 mrd. - siis ruhtinaalliset 1,7%. Tästä menee lähetystyöhön 29 mrd., eli kolme miljardia vähemmän kuin rahakirstujen vartijoiden omiin taskuihin. Maailmanlaajuisesti Kristuksen ruumiin taloudenhoito heijastelee siis enemmän babylonilaista meininkiä kuin Jumalan valtakunnan periaatteita.

Mikä mahtaa olla tilanne Suomessa?

Uhka ja mahdollisuus

Eräässä kristillisessä lehdessä valiteltiin Haitin hengellistä ahdinkoa. Kuinka ihmiset voivat nyt osallistua sunnuntaisin jumalanpalvelukseen, kun kaikki kirkot ovat tuhoutuneet tai ainakin kärsineet vakavia vahinkoja maanjäristyksessä?

Ehkäpä tämä onkin mahdollisuus eikä uhka? Ehkäpä kirkkojen sorruttua seurakunta joutuu nyt turvautumaan ennennäkemättömällä tavalla Jumalaan ja Raamattuun, löytäen sen myötä itsensä ja alkuperäisen kutsunsa? Ehkäpä Kristuksen ruumis tulee vastedes näkymään aivan uudella lailla ja uusissa paikoissa haitilaisten keskuudessa? Toivottavasti.

Kuuluu kyllä mutta ei tehoa

Perinteiseen herätyskristillisyyteen kuuluu olennaisena osana se, että sunnuntaisin käydään kirkossa sanan kuulossa. Tämän perinteen taustalla on ajatus siitä, että hyvä puhuja tavoittaa yhdellä puheella mahdollisimman monta kuulijaa ja että kuulijat kasvavat uskossaan hyvän saarnan myötä. Monet jopa näkevät saarnan olevan käytännössä seurakunnan yhteisen elämän keskeinen tekijä.

Itse olen vuosikausien ajan ollut hieman kyyninen saarnan tehon suhteen, mutta nyt Durhamin yliopiston Centre for Communication and Preaching on tehnyt asiasta tutkimuksen, joka vahvistaa tätä mutu-näkemystä. Sen mukaan jopa 60% kuulijoista saa kyllä saarnoista hyvän olon, mutta vain 17% kokee elämänsä muuttuneen saarnan vaikutuksesta. Onko siis yli neljä viidesosaa kaikista saarnaajista kyvyttömiä tehtävässään vai voisiko peräti olla niin, että perinteistä saarnaa ja sen vaikutusta koskevat esiolettamuksemme ovat pielessä?

Tuhannen taalan paikka

Päivän lehdessä oli jälleen juttu siitä, kuinka suosittuja rippileirit Suomessa ovat. Samassa yhteydessä haastateltiin nuoria ja kysyttiin, miksi he menevät rippileirille. Vastauksia on melkeinpä poikkeuksetta tasan kolme: "muutkin tekee niin", "pääsee kirkossa naimisiin" ja/tai "voi päästä kummiksi". Mikäpä siinä - ainakin tässä on kirkolla tuhannen taalan paikka, kun yli 80% ikäluokasta on oikeasti ensimmäistä (ja yleensä myös viimeistä) kertaa hyvien uutisten ulottuvilla pitemmän aikaa.

Kun nuoret on kerran saatu näin kätevästi koottua yhteen, niin toivottavasti leireille löytyy tarpeeksi selkärankaisia vetäjiä, jotka uskaltavat kertoa evankeliumin lisäksi myös tämän totuuden: Raamatulle uskollinen seurakunta on kiinnostunut ensi sijassa siitä, että sen jäsenet ovat Herran Jeesuksen seuraajia, jotka ovat tietoisesti luovuttaneet elämänsä hänelle. Muussa tapauksessa on kyseessä vain uskonnollinen klubi tai yhteiskunnallinen kerho, joka on lähinnä kiinnostunut jäsentensä rahoista - ja johon kuulumiseksi riittää hyvin jokin yllä mainitusta kolmesta syystä.

"It is church, Jim, but not as we know it"

Niin uskomattomalta kuin se voikin tuntua, perinteinen länsimainen kirkkokulttuuri (isot kirkkorakennukset penkkeineen, lasimaalauksineen, outoihin kaapuihin pukeutuneine papistoineen, jne.) on pitkällä tähtäimellä jäämässä kauniiksi traditioksi, jota kristikunnan pieni vähemmistö harrastaa. Tämä johtuu siitä, että kristittyjen määrä länsimaissa on vähenemässä, kun taas kasvuvauhti muualla maailmassa on kiihtymässä. Näihin oloihin ei meille tyypillinen kirkkokeskeinen kristillisyys ole - länsimaisten lähetystyöntekijöiden hyvästä yrityksestä huolimatta - monestakaan syystä (mm. köyhyys ja/tai vainot) juurtunut.

Mitä tapahtuu sitten, kun kristinusko alkaa toden teolla levitä esimerkiksi satojen miljoonien muslimien keskuudessa? Luultavasti jotain samanlaista kuin Kiinassa, missä enemmistö uskovista kokoontuu jotenkin muuten kuin isolla joukolla pyhänä päivänä pyhässä rakennuksessa pyhän henkilön johtamana. Ja jos tällainen kristillisyys jatkaa leviämistään naapurimaihin kiinalaisten (ja monien muidenkin) toimesta, niin ei ole kovin todennäköistä, että Jerusalemin ja Pekingin välillä olevien kirkkorakennusten määrä tulee tulevaisuudessakaan olennaisesti lisääntymään.

Vastuun pakoilua?

Nykyään kuluu harvoin yhtä viikkoa ilman uutisia, jotka tavalla tai toisella puhuvat lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Vikaa haetaan mieluusti koulusta, puutteellisista mielenterveyspalveluista, tai milloin mistäkin. Tärkeintä on, että kasvatustehtävänsä yhteiskunnalle ulkoistaneita vanhempia ei syyllistetä.

Sama kasvatuksen ulkoistaminen toimii helposti myös seurakunnallisissa piireissä, jossa lasten hengellisen hyvinvoinnin ajatellaan olevan seurakunnan kasvatusammattilaisten eli lapsi- ja nuorisotyöntekijöiden käsissä. Useimmat vanhemmat ovat joko liian laiskoja tai liian epävarmoja ottaakseen itse vastuun omien lastensa hengellisestä kasvatuksesta ja opetuksesta. Niin kauan kuin tällainen perinne jatkuu, lastensa iankaikkisuuskohtalosta huolestuneiden vanhempien silmissä seurakunnan arvo riippuu suoraan niistä palveluista, joita se tarjoilee lapsiperheille.

Turvallisen yhteisön ongelma

Kuinka ollakaan, päivän lehdessä oli pieni juttu, joka sattuu sivuamaan eilisen postauksen aihetta. Jutussa haastatellaan tutkijaa, jonka mukaan hyväksikäyttötapauksia esiintyy helposti juuri turvallisiksi mielletyissä kristillisissä yhteisöissä. Ongelmana on se, että tällaisen yhteisön jäsenet luottavat toisiinsa niin paljon, että eteen ei tule tilanteita, joissa omien rajojen ja koskemattomuuden vartiointia pitää opetella. Kun lammasten vaatteissa oleva susi sitten iskee, uhri on avuton.

On tietysti turha kuvitella, etteikö esimerkiksi hyväksikäyttötapauksia voisi löytyä muualtakin kuin niistä suomalaisista ja/tai ulkomaisista yhteisöistä, joissa paljastuneet tapaukset ovat ylittäneet uutiskynnyksen. Samalla nämä esimerkit kuitenkin osoittavat, että on myös yhtä turha kuvitella yhteisön suuren koon tai pitkien perinteiden itsessään tekevän siitä jotenkin turvallisemman kuin muut yhteisöt. Turvallisuuden lisäämisen sijasta nämä tekijät ovat nimittäin usein vaikuttaneet siihen, että epämiellyttävät asiat on julkikuvan säilyttämiseksi lakaistu maton alle, josta ne sitten saattavat pulpahdella pintaan jopa vuosikymmenten jälkeen.

Turvallinen ja helppo

Seurakunnasta ja seurakunnista keskusteltaessa nousee yllättävän usein esille sellaiset arvot kuin "turvallisuus", "helppous" ja "mukavuus". Jokin tietty uskovien yhteisö saatetaan katsoa muita paremmaksi, koska se koetaan "turvalliseksi" tai sen tilaisuuksissa käyminen - valmiiseen pöytään istuminen - mielletään "helpoksi" tai "mukavaksi".

Nämä asiat tai niiden kaipaaminen ei itsessään ole väärin. On kuitenkin hyvä huomata, että kyseessä ovat erityisesti länsimaiset, keskiluokkaiset arvot. Kristinuskon alkuaikoina - tai monessa maassa vielä tänäkin päivänä - uskovaksi tunnustautuminen ja muiden uskovien kanssa kokoontuminen on hengenvaarallista puuhaa.

Liekö turvallisuuden, mukavuuden ja helppouden korostaminen syynä myös siihen, että viihdymme parhaiten omissa hengellisissä ghetoissamme ja pyhissä rakennuksissamme - sen sijaan että uskaltautuisimme kertomaan hyviä uutisia niille, jotka ovat ulkopuolella?

2½ ei riitä

Paavalin (Ef. 4:11) mukaan Kristuksen ruumiille on annettu viidenlaisia ihmislahjoja: apostoleita, profeettoja, evankelistoja, paimenia ja opettajia. Uusi testamentti antaa viitteitä siitä, kuinka näiden avulla kristinusko alussa levisi ja menestyi. Myöhemmin näiden lahjojen keskinäinen tasapaino kuitenkin järkkyi ja tämän päivän länsimaisessa kristillisyydessä apostolit ja profeetat ovat pitkälti kadonneet tai ajettu marginaaliin, kun taas evankelistat usein huseeraavat tahoillaan omissa järjestöissään ja seurakunnista irrallisena. Kristuksen ruumiin suunnan määrittelevät siis pitkälti opettajat ja paimenet.

Tämän valossa ei ole ihme, että eri seurakunnat ja kirkot ovat satojen vuosien ajan keskittyneet lähinnä opillisiin kiistoihin ja lampaiden mukavuudesta huolehtimiseen, todellisen missionaalisen impulssin - jonka Raamattu mainitsee seurakunnan tärkeimmäksi tehtäväksi - hävitessä melkein kokonaan. Kaksi ja puoli "virkaa" ei siis riitä, vaan me tarvitsemme kaikkia viittä, mikäli aiomme koskaan päästä "yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen" sekä saavuttaa "aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden" (Ef. 4:13).

Rangaistus

Aamulehden sunnuntainumerossa oli sivun mittainen juttu Jari Rankisesta, Sastamalan seurakunnan entisestä kappalaisesta, jonka tuomiokapituli on pidättänyt pappisvirasta kolmen kuukauden ajaksi. Tuona aikana Rankinen ei saa toimittaa jumalanpalvelusta, kastaa, jakaa ehtoollista, ottaa vastaan rippiä tai antaa sielunhoitoa. Omasta mielestään vain Raamattuun tiukasti nojautuvana hän on kuitenkin tarvittaessa valmis rikkomaan ripin vastaanotto- ja sielunhoitokieltoa, koska hänen mukaansa Raamattu sallii nämä myös tavallisille kristityille.

Arvostan Rankista kovin suoraselkäisenä miehenä. On myös selvää, että hänen tapaustaan ei ole hoidettu kovin fiksusti lähimmän esimiehen ja piispan taholta. Mutta johdonmukaisuudesta ei Jarikaan saa täysiä pisteitä - tai sitten hänen Uusi testamenttinsa poikkeaa muutamassa kohdassa omastani. Jarin tavoin en nimittäin ole löytänyt sieltä tekstiä, joka rajoittaisi sielunhoidon ja ripin vain papin tehtäviksi, mutta minun Raamatustani puuttuvat myös ne kohdat, joissa seurakunnan kokoontumisen johtaminen, kastaminen tai ehtoollisen jakaminen mainitaan kuuluvaksi vain papin tehtäviin.

Näistä eroista huolimatta toivotan siunausta Jarille!

Kukin taaplaa tyylillään

Monissa seurakunnissa tuntuu tänä päivänä vaikuttavan eräänlainen "kerää ja viihdytä" -ajattelu. Tavoitteena on saada kerättyä mahdollisimman paljon ihmisiä jumalanpalveluksiin, kokouksiin yms. tilaisuuksiin, joissa sitten paikalle saapuneita viihdytetään monipuolisella ohjelmatarjonnalla.

Luterilaisen kirkon ansioksi on laskettava se, että se ei ole vielä lähtenyt omassa jumalanpalvelustoiminnassaan kovin pitkälle tähän kehitykseen. Kuten eräs kirkonmies sikainfluenssa-aallon uhatessa totesi, "messu toimitetaan ajallaan, vaikka yhtään seurakuntalaista ei tulisi paikalle". Myöskään jumalanpalveluksen sisältöä ei voitane moittia liian viihteelliseksi tai seurakuntalaisten toivomusten mukaiseksi (paitsi ehkä tilaisuuden keston suhteen).

Mahtaisiko näiden ääripäiden väliltä löytyä muitakin lähestymistapoja?

Toistuva kuvio

Kristillisen kirkon, lähetyksen ja herätyksen historioita tutkittaessa esiin nousee mielenkiintoinen kuvio: melkein poikkeuksetta kaikki merkittävät liikehdinnät ovat alkaneet jollain tavalla olemassaolevan kristillisyyden laidalta tai marginaaleista, eivät suinkaan sieltä, missä seurakuntien päättäjät ja johtajat ovat. Ut:n kielellä voisi todeta, että herätys alkaa siis mieluummin Galileasta kuin Jerusalemista tai temppelikulttia pyörittävien keskuudesta.

Jumala on tietenkin suvereeni ja aloittaa seuraavan herätyksen siellä, missä katsoo parhaaksi. Mutta kertooko kristikunnan tähänastinen historia kuitenkin jotain siitä, että tietyt olosuhteet ovat otollisempia kuin toiset? Onko niin, että siellä, missä ollaan vallitsevaan tilanteeseen tyytyväisiä ja missä on keskitytty jo saavutettujen asemien säilyttämiseen, on Jumalan vaikeampi löytää sellaista maaperää, johon kylvää herätyksen siemen? Entä miksi Jeesus vietti aikaansa tavallisen kansan ja erityisesti sen marginaaliryhmien kanssa ja varasi lähinnä moitteita niille, jotka olivat kansan paimenia?

Tätä kuviota ja sen merkitystä Suomenkin hengellisessä kentässä on joskus hyvä pysähtyä miettimään.

Paljastava kommentti

Tämän aamun lehdessä käsiteltiin sitä, pitäisikö kaupungin luterilaisten seurakuntien määrää supistaa nykyisestä yhdestätoista viiteen tai jopa yhteen. Jutun yhteydessä haastateltiin tuomiorovastia, joka puolusti yhdistymistä mm. sillä, että "kaikille on tarjolla samoja, tasalaatuisia palveluja" asuinpaikasta riippumatta.

Tällaiselle kommentille ei pitäisi antaa liikaa painoarvoa, varsinkin kun asiayhteytenä on hallinnollinen uudistus. Silti on jotenkin masentavaa lukea, kuinka kirkko mieltää itsensä lähinnä yhtenä kriittisille kuluttajille palveluita tarjoavana organisaationa muiden vastaavien organisaatioiden rinnalla. "Tasalaatuisten palvelujen" tarjoaminen ei muistaakseni esiinny tavoiteltavana arvona Paavalin tai muidenkaan Ut:n kirjoittajien näkemyksissä siitä, mikä on seurakunnan tehtävä maailmassa.