Vastustus Ut:n mallin mukaisia seurakuntia kohtaan on usein kiivainta niiden parissa, joilta sitä vähiten odottaisi. Juuri temppeliä pyörittäneet uskonnon ammattilaiset kokivat Jeesuksen suurimmaksi uhaksi toimeentulolleen ja statukselleen, eivätkä tänä päivänä kokopäiväisessä hengellisessä työssä olevat ole sen innostuneempia mistään, mikä voisi vaarantaa nämä samat asiat. Toki suurin osa pastoreista on enemmän tai vähemmän uupuneita, kärsii ajanpuutteesta ja valittaa joutuvansa tekemään vääriä asioita. Silti he ovat kuin se mies Betesdan lammikolla, joka oli mieluummin sairas kuin vapautui siitä roolista, johon oli identiteettinsä sitonut.
Jos seurakunnat olisivat yhtä pieniä kuin Ut:ssa, palkattujen kokopäiväisten pastoreiden tarve vähenisi dramaattisesti ja moni heistä löytäisi itsensä järkytyksekseen normaalista työstä ei-uskovien keskellä. Samalla maallikoiden ja "työntekijöiden" välinen kuilu kapenisi, edellisten löytäessä lahjansa ja paikkansa Kristuksen ruumiissa - ja jälkimmäisten vapautuessa esiintyjän ja suorittajan rooleistaan.
Onneksi tämä kaikki on kuitenkin vain jossittelua, sillä muutoksen avaimet ovat tiukasti pappiseliitin käsissä. Kukapa täysjärkinen nimittäin haluaisi vaihtaa turvattua toimeentuloa ja hengellistä privileegiota kaikkeen siihen, mitä Jeesuksella olisi tarjolla, jos vain uskaltaisimme heittäytyä hänen varaansa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti