"It is church, Jim, but not as we know it"

Niin uskomattomalta kuin se voikin tuntua, perinteinen länsimainen kirkkokulttuuri (isot kirkkorakennukset penkkeineen, lasimaalauksineen, outoihin kaapuihin pukeutuneine papistoineen, jne.) on pitkällä tähtäimellä jäämässä kauniiksi traditioksi, jota kristikunnan pieni vähemmistö harrastaa. Tämä johtuu siitä, että kristittyjen määrä länsimaissa on vähenemässä, kun taas kasvuvauhti muualla maailmassa on kiihtymässä. Näihin oloihin ei meille tyypillinen kirkkokeskeinen kristillisyys ole - länsimaisten lähetystyöntekijöiden hyvästä yrityksestä huolimatta - monestakaan syystä (mm. köyhyys ja/tai vainot) juurtunut.

Mitä tapahtuu sitten, kun kristinusko alkaa toden teolla levitä esimerkiksi satojen miljoonien muslimien keskuudessa? Luultavasti jotain samanlaista kuin Kiinassa, missä enemmistö uskovista kokoontuu jotenkin muuten kuin isolla joukolla pyhänä päivänä pyhässä rakennuksessa pyhän henkilön johtamana. Ja jos tällainen kristillisyys jatkaa leviämistään naapurimaihin kiinalaisten (ja monien muidenkin) toimesta, niin ei ole kovin todennäköistä, että Jerusalemin ja Pekingin välillä olevien kirkkorakennusten määrä tulee tulevaisuudessakaan olennaisesti lisääntymään.

Vastuun pakoilua?

Nykyään kuluu harvoin yhtä viikkoa ilman uutisia, jotka tavalla tai toisella puhuvat lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Vikaa haetaan mieluusti koulusta, puutteellisista mielenterveyspalveluista, tai milloin mistäkin. Tärkeintä on, että kasvatustehtävänsä yhteiskunnalle ulkoistaneita vanhempia ei syyllistetä.

Sama kasvatuksen ulkoistaminen toimii helposti myös seurakunnallisissa piireissä, jossa lasten hengellisen hyvinvoinnin ajatellaan olevan seurakunnan kasvatusammattilaisten eli lapsi- ja nuorisotyöntekijöiden käsissä. Useimmat vanhemmat ovat joko liian laiskoja tai liian epävarmoja ottaakseen itse vastuun omien lastensa hengellisestä kasvatuksesta ja opetuksesta. Niin kauan kuin tällainen perinne jatkuu, lastensa iankaikkisuuskohtalosta huolestuneiden vanhempien silmissä seurakunnan arvo riippuu suoraan niistä palveluista, joita se tarjoilee lapsiperheille.

Turvallisen yhteisön ongelma

Kuinka ollakaan, päivän lehdessä oli pieni juttu, joka sattuu sivuamaan eilisen postauksen aihetta. Jutussa haastatellaan tutkijaa, jonka mukaan hyväksikäyttötapauksia esiintyy helposti juuri turvallisiksi mielletyissä kristillisissä yhteisöissä. Ongelmana on se, että tällaisen yhteisön jäsenet luottavat toisiinsa niin paljon, että eteen ei tule tilanteita, joissa omien rajojen ja koskemattomuuden vartiointia pitää opetella. Kun lammasten vaatteissa oleva susi sitten iskee, uhri on avuton.

On tietysti turha kuvitella, etteikö esimerkiksi hyväksikäyttötapauksia voisi löytyä muualtakin kuin niistä suomalaisista ja/tai ulkomaisista yhteisöistä, joissa paljastuneet tapaukset ovat ylittäneet uutiskynnyksen. Samalla nämä esimerkit kuitenkin osoittavat, että on myös yhtä turha kuvitella yhteisön suuren koon tai pitkien perinteiden itsessään tekevän siitä jotenkin turvallisemman kuin muut yhteisöt. Turvallisuuden lisäämisen sijasta nämä tekijät ovat nimittäin usein vaikuttaneet siihen, että epämiellyttävät asiat on julkikuvan säilyttämiseksi lakaistu maton alle, josta ne sitten saattavat pulpahdella pintaan jopa vuosikymmenten jälkeen.

Turvallinen ja helppo

Seurakunnasta ja seurakunnista keskusteltaessa nousee yllättävän usein esille sellaiset arvot kuin "turvallisuus", "helppous" ja "mukavuus". Jokin tietty uskovien yhteisö saatetaan katsoa muita paremmaksi, koska se koetaan "turvalliseksi" tai sen tilaisuuksissa käyminen - valmiiseen pöytään istuminen - mielletään "helpoksi" tai "mukavaksi".

Nämä asiat tai niiden kaipaaminen ei itsessään ole väärin. On kuitenkin hyvä huomata, että kyseessä ovat erityisesti länsimaiset, keskiluokkaiset arvot. Kristinuskon alkuaikoina - tai monessa maassa vielä tänäkin päivänä - uskovaksi tunnustautuminen ja muiden uskovien kanssa kokoontuminen on hengenvaarallista puuhaa.

Liekö turvallisuuden, mukavuuden ja helppouden korostaminen syynä myös siihen, että viihdymme parhaiten omissa hengellisissä ghetoissamme ja pyhissä rakennuksissamme - sen sijaan että uskaltautuisimme kertomaan hyviä uutisia niille, jotka ovat ulkopuolella?

2½ ei riitä

Paavalin (Ef. 4:11) mukaan Kristuksen ruumiille on annettu viidenlaisia ihmislahjoja: apostoleita, profeettoja, evankelistoja, paimenia ja opettajia. Uusi testamentti antaa viitteitä siitä, kuinka näiden avulla kristinusko alussa levisi ja menestyi. Myöhemmin näiden lahjojen keskinäinen tasapaino kuitenkin järkkyi ja tämän päivän länsimaisessa kristillisyydessä apostolit ja profeetat ovat pitkälti kadonneet tai ajettu marginaaliin, kun taas evankelistat usein huseeraavat tahoillaan omissa järjestöissään ja seurakunnista irrallisena. Kristuksen ruumiin suunnan määrittelevät siis pitkälti opettajat ja paimenet.

Tämän valossa ei ole ihme, että eri seurakunnat ja kirkot ovat satojen vuosien ajan keskittyneet lähinnä opillisiin kiistoihin ja lampaiden mukavuudesta huolehtimiseen, todellisen missionaalisen impulssin - jonka Raamattu mainitsee seurakunnan tärkeimmäksi tehtäväksi - hävitessä melkein kokonaan. Kaksi ja puoli "virkaa" ei siis riitä, vaan me tarvitsemme kaikkia viittä, mikäli aiomme koskaan päästä "yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen" sekä saavuttaa "aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden" (Ef. 4:13).

Rangaistus

Aamulehden sunnuntainumerossa oli sivun mittainen juttu Jari Rankisesta, Sastamalan seurakunnan entisestä kappalaisesta, jonka tuomiokapituli on pidättänyt pappisvirasta kolmen kuukauden ajaksi. Tuona aikana Rankinen ei saa toimittaa jumalanpalvelusta, kastaa, jakaa ehtoollista, ottaa vastaan rippiä tai antaa sielunhoitoa. Omasta mielestään vain Raamattuun tiukasti nojautuvana hän on kuitenkin tarvittaessa valmis rikkomaan ripin vastaanotto- ja sielunhoitokieltoa, koska hänen mukaansa Raamattu sallii nämä myös tavallisille kristityille.

Arvostan Rankista kovin suoraselkäisenä miehenä. On myös selvää, että hänen tapaustaan ei ole hoidettu kovin fiksusti lähimmän esimiehen ja piispan taholta. Mutta johdonmukaisuudesta ei Jarikaan saa täysiä pisteitä - tai sitten hänen Uusi testamenttinsa poikkeaa muutamassa kohdassa omastani. Jarin tavoin en nimittäin ole löytänyt sieltä tekstiä, joka rajoittaisi sielunhoidon ja ripin vain papin tehtäviksi, mutta minun Raamatustani puuttuvat myös ne kohdat, joissa seurakunnan kokoontumisen johtaminen, kastaminen tai ehtoollisen jakaminen mainitaan kuuluvaksi vain papin tehtäviin.

Näistä eroista huolimatta toivotan siunausta Jarille!

Kukin taaplaa tyylillään

Monissa seurakunnissa tuntuu tänä päivänä vaikuttavan eräänlainen "kerää ja viihdytä" -ajattelu. Tavoitteena on saada kerättyä mahdollisimman paljon ihmisiä jumalanpalveluksiin, kokouksiin yms. tilaisuuksiin, joissa sitten paikalle saapuneita viihdytetään monipuolisella ohjelmatarjonnalla.

Luterilaisen kirkon ansioksi on laskettava se, että se ei ole vielä lähtenyt omassa jumalanpalvelustoiminnassaan kovin pitkälle tähän kehitykseen. Kuten eräs kirkonmies sikainfluenssa-aallon uhatessa totesi, "messu toimitetaan ajallaan, vaikka yhtään seurakuntalaista ei tulisi paikalle". Myöskään jumalanpalveluksen sisältöä ei voitane moittia liian viihteelliseksi tai seurakuntalaisten toivomusten mukaiseksi (paitsi ehkä tilaisuuden keston suhteen).

Mahtaisiko näiden ääripäiden väliltä löytyä muitakin lähestymistapoja?

Toistuva kuvio

Kristillisen kirkon, lähetyksen ja herätyksen historioita tutkittaessa esiin nousee mielenkiintoinen kuvio: melkein poikkeuksetta kaikki merkittävät liikehdinnät ovat alkaneet jollain tavalla olemassaolevan kristillisyyden laidalta tai marginaaleista, eivät suinkaan sieltä, missä seurakuntien päättäjät ja johtajat ovat. Ut:n kielellä voisi todeta, että herätys alkaa siis mieluummin Galileasta kuin Jerusalemista tai temppelikulttia pyörittävien keskuudesta.

Jumala on tietenkin suvereeni ja aloittaa seuraavan herätyksen siellä, missä katsoo parhaaksi. Mutta kertooko kristikunnan tähänastinen historia kuitenkin jotain siitä, että tietyt olosuhteet ovat otollisempia kuin toiset? Onko niin, että siellä, missä ollaan vallitsevaan tilanteeseen tyytyväisiä ja missä on keskitytty jo saavutettujen asemien säilyttämiseen, on Jumalan vaikeampi löytää sellaista maaperää, johon kylvää herätyksen siemen? Entä miksi Jeesus vietti aikaansa tavallisen kansan ja erityisesti sen marginaaliryhmien kanssa ja varasi lähinnä moitteita niille, jotka olivat kansan paimenia?

Tätä kuviota ja sen merkitystä Suomenkin hengellisessä kentässä on joskus hyvä pysähtyä miettimään.

Paljastava kommentti

Tämän aamun lehdessä käsiteltiin sitä, pitäisikö kaupungin luterilaisten seurakuntien määrää supistaa nykyisestä yhdestätoista viiteen tai jopa yhteen. Jutun yhteydessä haastateltiin tuomiorovastia, joka puolusti yhdistymistä mm. sillä, että "kaikille on tarjolla samoja, tasalaatuisia palveluja" asuinpaikasta riippumatta.

Tällaiselle kommentille ei pitäisi antaa liikaa painoarvoa, varsinkin kun asiayhteytenä on hallinnollinen uudistus. Silti on jotenkin masentavaa lukea, kuinka kirkko mieltää itsensä lähinnä yhtenä kriittisille kuluttajille palveluita tarjoavana organisaationa muiden vastaavien organisaatioiden rinnalla. "Tasalaatuisten palvelujen" tarjoaminen ei muistaakseni esiinny tavoiteltavana arvona Paavalin tai muidenkaan Ut:n kirjoittajien näkemyksissä siitä, mikä on seurakunnan tehtävä maailmassa.