Moni suomalainen kristitty kärsii identiteettiongelmasta ja oireilee sen johdosta kahdella eri tavalla. Ensimmäinen näistä oireista näkyy nationalismina. Jeesus eli suurimman osan elämäänsä miehitetyssä maassa, kun taas Paavali oli tuon saman miehittäjävallan kansalainen. Silti molemmat tiesivät olevansa todellisuudessa taivaan kansalaisia, vain läpikulkumatkalla olevia vieraita ja muukalaisia maan päällä. Kumpikaan ei olisi liittynyt "Koti, uskonto ja isänmaa" -puolueen jäseneksi.
Toinen oire näkyy denominationalismina. Jeesus rukoili seuraajiensa olevan yhtä — jotta maailma uskoisi heidän sanomansa — ja Paavali kauhisteli saman kaupungin uskovien jakaantumista useammaksi identiteetiltään erilaiseksi ryhmäksi. Yhden paikkakunnan kristityt saattoivat toki kokoontua useampana ryhmänä (mitä ei voinut ensimmäisellä vuosisadalla vähänkään isommalla paikkakunnalla välttää), mutta siitä huolimatta heidän tuli olla käytännön tasolla yhtä, koska heidän ensisijainen identiteetti oli Kristuksessa. Paavali tuskin osasi kuvitella, että kuppikuntiin jakaantuneesta kristillisyydestä tulee kaikkien hyväksymä normi, tai että kristityt tulevat jonain päivänä olemaan peräti ylpeitä omasta tunnustuskuntaidentiteetistään — eli juuri siitä, mikä erottaa heitä kaikista muista kristityistä.
Ehkäpä Jeesuksen paluun viivästyminen johtuukin siitä, että hän odottaa meidän joko tekevän parannuksen näissä asioissa tai vaihtoehtoisesti keksivän jonkin hänelle kelpaavan teologisen selityksen sille, miksi pidämme niin kovasti kiinni hänen tahtonsa vastaisesta toiminnasta.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti