Jos suomalaista kristinuskoa verrattaisiin keihäänheittoon, niin tyypillinen seurakunnan tilaisuuksissa käyvä kristitty on kuin sellainen keihäänheittäjä, jonka harjoittelu koostuu siitä, että hän istuu auditoriossa seuraamassa luentoja lajin tekniikoista, katsomassa videoita muiden onnistuneista suorituksista ja kuuntelemassa lajin mestareiden inspiroivia kertomuksia. Jokainen lajia harrastanut tietää, että nämä aktiviteetit voivat olla hyvinkin mielenkiintoisia ja henkeä nostattavia juttuja.
Kuviossa on kuitenkin pieni ongelma. Se ei ole auditoriossa tapahtuva valmentautuminen vaan se, että oikean keihään kanssa ollaan tekemisissä aika harvoin, lenkillä ja punttisalilla ei juuri käydä, eikä omaa valmentajaa tai selkeää harjoitusohjelmaa ole. Kun lisäksi heittäjän seura panostaa tosissaan vain auditoriossa tapahtuvaan harjoitteluun, ei ole mikään ihme että kisoissa ei saavuteta kaivattua menestystä.
Monen seuran johdossa on toki havahduttu siihen, että heidän jäsenensä eivät juurikaan kehity heittäjinä. Ongelmaa onkin jo vuosikaudet yritetty ratkaista — auditorioharjoittelun määrää ja laatua lisäämällä.
1 kommentti :
Niinpä. Tuskinpa kaikki valmennusjohdossa olevat ovat - edes tietoisesti - vallan perään, mutta kyllä kai useimmat paimenet ahdistuisivat, jos palveluksen työ oikeasti vapautettaisiin koko Kristuksen ruumiille, eivätkä he enää olisikaan korvaamattomia ja välttämättömiä välikappaleita Jumalan ja ihmisen välillä.
Lähetä kommentti