Vain yksi puuttuu

Konstantinus Suuren astuessa valtaistuimelle 300-luvun alussa oli kristittyjen määrä suunnilleen tuhatkertaistunut edeltävien 200 vuoden aikana. Tuona ajanjaksona kristinusko oli kielletty uskonto, nykyisen kaltaisia kirkkorakennuksia ei oltu vielä keksitty, UT:n kaanon oli vasta muodostumassa, teologisia oppilaitoksia ei ollut, seurakunnilta puuttui ammattijohtajat, kokoontumiset eivät olleet kovin etsijäystävällisiä eikä Donald McGavrankaan ollut vielä aloittanut Church Growth -liikettä.

Nyt meillä länsimaiden kristityillä on kaikki se, mistä ensimmäisten vuosisatojen kristityt eivät vielä osanneet edes haaveilla. Vain yksi puuttuu: kristittyjen määrän kasvu. Näyttääkin siltä, että kaikessa viisaudessamme ja yltäkylläisyydessämme olemme menettäneet jotain kristinuskolle hyvin olennaista. Nyt olisi hyvä miettiä, mitä se mahtaa olla - ja miten saisimme sen takaisin.

Herran haltuun

Maailma muuttuu ja tekniikka kehittyy. Eilisen innovaatioihin on jo kyllästytty ja toissapäivän keksinnöistä ovat kiinnostuneita enää retro-henkiset keräilijät. Tänään teemme kovasti töitä saadaksemme huomenna käyttöön uusia menetelmiä ja uusia malleja, jotta ylihuomenna kaikki olisi paremmin.

Kehitystä on tapahtunut kristittyjenkin piirissä. Esimerkiksi Paavalin muinainen tapa perustaa seurakuntia oli hyvin alkeellinen. Usein seurakunta syntyi hyvin lyhyessä ajassa muutamien juuri uskoon tulleiden ihmisten ympärille, kun taas Paavali itse siirtyi toisille paikkakunnille, jättäen uudet seurakunnat "Herran haltuun".

Sittemmin kristityt ovat luopuneet tällaisesta alkeellisesta tekniikasta ja siirtyneet sofistikoituneempiin menetelmiin. Tänä päivänä ideaalitilanteessa hyvän taloudellisen pohjan omaava isohko ihmisryhmä kokoontuu vuosien ajan säännöllisesti yhteen omissa tiloissaan yhden tai useamman (teologisesti koulutetun) työntekijän johdolla. Jos kaikki menee hyvin, voi emoseurakunnan kanssa käytyjen neuvottelujen tuloksena olla jossain vaiheessa ratkaisu, jossa tälle yhteisölle myönnetään seurakunnan status. (Näin tosin vain niissä kirkoissa, jotka yleensäkään perustavat uusia seurakuntia.)

Historia osoittaa, että tällä kehittyneemmällä ja tiukemmin kontrolloidulla menetelmällä on monta etua suhteessa Paavalin tapaan toimia. Opillisia ongelmia tai virheellisiä Raamatun tulkintoja ei enää esiinny, ihmissuhdeongelmat seurakuntien keskellä ovat taaksejäänyttä aikaa, kristikunta tunnetaan keskinäisestä yhteydestään ja rakkaudestaan, ja evankeliumikin leviää paljon nopeammin ja tehokkaammin uskosta osattomien keskuuteen. Ja mikä parasta, Herraa ei enää tarvitse rasittaa uskomalla uudet seurakunnat hänen haltuunsa.

Tilannekatsaus

Jeesus antoi seuraajilleen mission: kaikkien kansojen opetuslapseuttaminen. Nyt, noin 2000 vuotta myöhemmin, voisi pysähtyä hetkeksi miettimään, miten projekti edistyy. Yksi tapa arvioida tilannetta on tehdä seuraava kartoitus:

1) Selvitä oman paikkakuntasi asukasluku.
2) Arvioi paikkakunnallasi olevien Jeesuksen opetuslasten määrä. (Hyvä maksimiarvio voisi olla vaikkapa eri seurakuntien päätilaisuuksissa yhteen tulevien uskovien määrä.)
3) Laske näistä kahdesta luvusta, kuinka suuri prosentti paikkakuntasi ihmisistä (enintään) on edes jollain tasolla opetuslapseutettu.

Jos luku jää vaikkapa alle 20% (joka siis on vielä hyvin kaukana koko kansan opetuslapseuttamisesta, mutta olisi jo hyvä alku), niin pohdi hetki paikkakuntasi seurakuntien toimintaa viimeisen 100 vuoden aikana. Näyttääkö siltä, että entiseen tapaan jatkamalla tuo 20% tulee joskus täyteen? Jos ei, niin lienee jo aika kysyä, tarttisko jotain tehrä eri tavalla kuin tähän asti...

(Ja jos näyttää siltä, että tuohon minimitavoitteeseen päästään vielä joskus, niin levittäkää ihmeessä valoanne muillekin paikkakunnille...!)

Kapinallisia vai vallankumouksellisia?

Kapinalliset ovat jotakin vastaan – vallankumoukselliset ovat jonkin puolesta.
Kapinalliset kiroavat pimeyttä – vallankumoukselliset loistavat valoa.
Kapinalliset kulkevat protestimarsseilla – vallankumoukselliset kulkevat ihmisten rinnalla.
Kapinalliset värväävät – vallankumoukselliset lisääntyvät.
Kapinalliset tekevät vastarintaa – vallankumoukselliset luovat uutta.

Kristuksen ruumis ei ole vielä lähelläkään sitä mitä sen tulisi olla, joten molempia löytyy tämän päivän seurakunnista. Kumpi sinä mieluummin olisit - ja mikä estää sinua?

Suomalaista menestystä

Vancouverin kisat olivat monessakin mielessä mielenkiintoista seurattavaa. Matkaan lähdettiin suurin odotuksin, mutta kisojen kuluessa rimaa tiputettiin selvästi. Lopulta oltiin melkeinpä ekstaasissa siitä, että perinteisissä lajeissa saatiin muutama pronssi.

Tällä kaikella on jotain yhteistä suomalaisten seurakuntien ja niiden raamatullisen mission kanssa. Alussa ollaan innostuneita, koska pellot ovat täynnä kypsynyttä viljaa: mahdollisuuksia on vaikka mihin. Kun sitten pitäisi ryhtyä sadonkorjuuseen, niin tulos on surkea. Osa korjaajista tyytyy siihen, että pelto on jo "oma" - ja jättää viljan mätänemään. Loput puolestaan pitävät riittävänä menestyksenä sitä, että vuodessa saadaan muutamia tähkiä talteen.

Jossain toisessa organisaatiossa olisi edessä johtajien ja menetelmien vaihto, mutta seurakunnissa osataan tyytyä siihen, että mikään ei muutu. Tärkeintä on mukava kisamatka yhdessä muiden kanssa; mitalit ovat sivuseikka.