Miksi ei? [osa 9]

Aina välillä kuulee, että isot, perinteiset seurakunnat ovat parempia, koska "niihin on helpompi tulla" kuin pienempiin seurakuntiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jotkut ihmiset eivät halua elää uskoaan todeksi yhteisössä, vaan harjoittavat mieluummin minä-ja-Jeesus -uskoaan anonyymisti takapenkissä ilman kontaktia muihin. Toisilla taas on sunnuntaiusko, jota voi kyllä tulla hetkeksi vilauttamaan jumalanpalvelukseen, mutta jonka pinnallisuuden lähempi kontakti muiden kanssa paljastaisi heti.

Näille ja monille muillekin perinteinen seurakuntamalli on Ut:n seurakuntamallia parempi, koska se helpottaa minä-keskeisyyttä ja synnissä elämistä, sekä auttaa uskonnollisten kulissien pystyssä pitämistä. Jumalanpalveluksissa istumista voi lisäksi erehtyä pitämään Raamatun mukaisena hengellisenä kasvuna. Parhainta autenttisuuden, yhteyden, opetuslapseuden ja tilivelvollisuuden välttelijöille on kuitenkin se, että joissakin seurakunnissa voi käydä vuosien ajan ilman, että kukaan sitä huomaa - niin seurakunnassa kuin sen ulkopuolellakaan.

Miksi ei? [osa 8]

Moni pitkän linjan seurakunta-aktiivi vastustaa Ut:n mallin mukaisia seurakuntia siksi, että ne sopivat sellaisenaan huonosti monille niistä työmuodoista, jotka oma seurakunta on vuosien varrella saanut rakennetuksi. Tämä on ihan ymmärrettävä argumentti, sillä onhan selvää että seurakunnan pitää mukautua työmuotoihin eikä päinvastoin. Useimmat ovatkin tottuneet siihen, että työmuodot elävät omaa elämäänsä ja että niitä ylläpitämään etsitään säännöllisesti seurakuntalaisia, joiden selkään mahtuisi vielä yksi taakka.

Vastaavanlainen argumentti on se ikivanha mutta aina yhtä käyttökelpoinen toteamus, että "emme me ole ennenkään toimineet sillä tavalla". Kaikki pitempään uskossa olleet tietävätkin, että seurakunnan korkein auktoriteetti on sen perinteet, jotka voivat parhaimmillaan olla jopa yli sata vuotta vanhoja. Nämä leilit ovat niin uljaat ja pitkällä aikavälillä niin hyväksi havaitut, että jopa uusi viini löytää niissä helposti paikkansa. Soli traditio gloria!

Miksi ei? [osa 7]

Vastustus Ut:n mallin mukaisia seurakuntia kohtaan on usein kiivainta niiden parissa, joilta sitä vähiten odottaisi. Juuri temppeliä pyörittäneet uskonnon ammattilaiset kokivat Jeesuksen suurimmaksi uhaksi toimeentulolleen ja statukselleen, eivätkä tänä päivänä kokopäiväisessä hengellisessä työssä olevat ole sen innostuneempia mistään, mikä voisi vaarantaa nämä samat asiat. Toki suurin osa pastoreista on enemmän tai vähemmän uupuneita, kärsii ajanpuutteesta ja valittaa joutuvansa tekemään vääriä asioita. Silti he ovat kuin se mies Betesdan lammikolla, joka oli mieluummin sairas kuin vapautui siitä roolista, johon oli identiteettinsä sitonut.

Jos seurakunnat olisivat yhtä pieniä kuin Ut:ssa, palkattujen kokopäiväisten pastoreiden tarve vähenisi dramaattisesti ja moni heistä löytäisi itsensä järkytyksekseen normaalista työstä ei-uskovien keskellä. Samalla maallikoiden ja "työntekijöiden" välinen kuilu kapenisi, edellisten löytäessä lahjansa ja paikkansa Kristuksen ruumiissa - ja jälkimmäisten vapautuessa esiintyjän ja suorittajan rooleistaan.

Onneksi tämä kaikki on kuitenkin vain jossittelua, sillä muutoksen avaimet ovat tiukasti pappiseliitin käsissä. Kukapa täysjärkinen nimittäin haluaisi vaihtaa turvattua toimeentuloa ja hengellistä privileegiota kaikkeen siihen, mitä Jeesuksella olisi tarjolla, jos vain uskaltaisimme heittäytyä hänen varaansa.