Jokainen meistä on syntymästään saakka ikään kuin korkealla lentävästä lentokoneesta pudonnut laskuvarjohyppääjä, joka lähestyy maata kiihtyvällä vauhdilla. Ainoa tapa välttyä varmalta kuolemalta on vetää narusta, joka aukaisee selässä olevan varjon. Tästä huolimatta yllättävän harva tarttuu tähän pelastavaan oljenkorteen.
Osa ei näe minkäänlaista tarvetta vetää narusta. He saattavat kiistää olevansa vapaassa pudotuksessa, tai ehkä haluavat mieluummin räpytellä käsillään kuin turvautua laskuvarjoon. Jotkut puolestaan epäilevät laskuvarjon valmistajan motiiveja ja jättäytyvät siksi mieluummin painovoiman haltuun.
Toiset tajuavat, että jossain vaiheessa varjo kannattaisi ehkä aukaista, mutta eivät siitä huolimatta vedä narusta. Osa näistä haluaa aukaista varjon vasta viime metreillä, osa odottaa sopivaa fiilistä ja osalla taas menee niin hyvin, että varjon aukaisemista ei ole koettu vielä tarpeelliseksi.
Traagisimman ryhmän muodostavat kuitenkin ne, jotka eivät vedä narusta siksi, että kuvittelevat varjonsa aukeavan automaattisesti - tai peräti olevan jo auki. Yksi ajattelee vanhempiensa vetäneen narusta hänen puolestaan, toista on varoitettu vetämästä narusta omin voimin ja kolmas vetoaa jäsenyyteensä laskuvarjohyppääjien kerhossa. Joku kertoo ylpeänä opiskelleensa vuosien ajan laskuvarjojen toimintaa, kun taas jonkun toisen mielestä usko laskuvarjojen tekijän olemassaoloon riittää.
Maahan iskeytymisen kannalta ainoastaan sillä on merkitystä, onko varjon aukaisevasta pelastavasta narusta vedetty vai ei. Siis vedä narusta ja nauti (ei vain kesästä, vaan koko) elämästä!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti