Vanha vaiva

Vanhassa testamentissa Jumalan kansalla oli missio: sen tuli toimia valona kansoille ja sen kautta kaikkien kansojen oli määrä tulla siunatuiksi. Daavidin ja Salomon kulta-ajan jälkeen tämä valo ei liiemmälti kansoille loistellut, vaan kansan keskuudessa vallinneen synnin ja tottelemattomuuden myötä suhtautuminen ulkopuolisiin oli lähinnä eristäytymistä ja/tai vihanpitoa. Kiitos Jeesuksen, juutalaisia ja pakanoita erottava muuri kuitenkin murtui ja nyt valo pääsee jälleen loistamaan kaikille kansoille.

Tai ainakin teoriassa. Jumalan kansaa nimittäin usein vaivaa tuo sama ongelma, josta Israelkin Vt:ssa kärsi. Synti ja tottelemattomuus tukahduttavat kovin helposti sen mission, joka seurakunnalla tänä päivänä on. Niinpä mekin käperrymme mielellämme omiin ghettoihimme, joista käsin paheksumme "pakanoita" ja maailman meininkiä - sen sijaan että rohkeasti menisimme ihmisten keskelle ja kertoisimme heille totuuden Jumalasta ja siitä, mitä hän on Jeesuksessa meidän edestämme tehnyt.

Pieni on pahasta?

Uuden testametin sivuilta voimme lukea, kuinka Jeesuksen seuraajat ensimmäisellä vuosisadalla kokoontuivat pääsääntöisesti kodeissa. Historian saatossa tämä on kääntynyt päälaelleen niin, että UT:n mukaista kodeissa kokoontuminen nähdään jotenkin poikkeuksellisena ja epäilyttävänä. Sitä pitää erikseen perustella ja puolustella, kun taas isojen massojen kokoontumista erillisessä pyhässä rakennuksessa pidetään itsestäänselvänä raamatullisena normina.

Pienempien seurakuntien automaattisiksi ongelmiksi mielletään mm. huonot ihmissuhteet, vääränlainen johtajuus, kyseenalainen teologia ja sisäänpäin kääntyneisyys. Tämä on mielenkiintoista, sillä itse olen törmännyt näihin melkein yksinomaan isoissa, perinteisissä seurakunnissa. Ei niin, että pienet seurakunnat olisivat näille vaivoille jotenkin immuuneja - kuten jo UT:kin osoittaa - mutta yhtä lailla on harhaa kuvitella, että isommat olisivat sen paremmassa asemassa.

Kirkollinen rikollisuus

Todd Johnsonin, David Barrettin ja Peter Crossingin vuosittainen Status of Global Mission -raportti on aina mielenkiintoista luettavaa. Tällä kertaa pisti silmään rivi numero 56: "Ecclesiastical crime". Sen mukaan kirkkojen ja seurakuntien raha-asioista vastaavat tahot kavaltavat maailmanlaajuisesti 90 miljoonaa dollaria vuorokaudessa, eli reilu 32 miljardia vuositasolla. Suomessa (toistaiseksi) esiin tulleet tapaukset ovat siis vain jäävuoren huipun terävintä kärkeä.

Tätä (luonnollista?) hävikkiä voi verrata muutamaan muuhun tunnuslukuun. Seurakuntien jäsenet tienaavat vuodessa yhteensä 28820 miljardia dollaria, josta lahjoittavat kirkoille ja muuhun kristilliseen toimintaan vuodessa n. 513 mrd. - siis ruhtinaalliset 1,7%. Tästä menee lähetystyöhön 29 mrd., eli kolme miljardia vähemmän kuin rahakirstujen vartijoiden omiin taskuihin. Maailmanlaajuisesti Kristuksen ruumiin taloudenhoito heijastelee siis enemmän babylonilaista meininkiä kuin Jumalan valtakunnan periaatteita.

Mikä mahtaa olla tilanne Suomessa?

Uhka ja mahdollisuus

Eräässä kristillisessä lehdessä valiteltiin Haitin hengellistä ahdinkoa. Kuinka ihmiset voivat nyt osallistua sunnuntaisin jumalanpalvelukseen, kun kaikki kirkot ovat tuhoutuneet tai ainakin kärsineet vakavia vahinkoja maanjäristyksessä?

Ehkäpä tämä onkin mahdollisuus eikä uhka? Ehkäpä kirkkojen sorruttua seurakunta joutuu nyt turvautumaan ennennäkemättömällä tavalla Jumalaan ja Raamattuun, löytäen sen myötä itsensä ja alkuperäisen kutsunsa? Ehkäpä Kristuksen ruumis tulee vastedes näkymään aivan uudella lailla ja uusissa paikoissa haitilaisten keskuudessa? Toivottavasti.

Kuuluu kyllä mutta ei tehoa

Perinteiseen herätyskristillisyyteen kuuluu olennaisena osana se, että sunnuntaisin käydään kirkossa sanan kuulossa. Tämän perinteen taustalla on ajatus siitä, että hyvä puhuja tavoittaa yhdellä puheella mahdollisimman monta kuulijaa ja että kuulijat kasvavat uskossaan hyvän saarnan myötä. Monet jopa näkevät saarnan olevan käytännössä seurakunnan yhteisen elämän keskeinen tekijä.

Itse olen vuosikausien ajan ollut hieman kyyninen saarnan tehon suhteen, mutta nyt Durhamin yliopiston Centre for Communication and Preaching on tehnyt asiasta tutkimuksen, joka vahvistaa tätä mutu-näkemystä. Sen mukaan jopa 60% kuulijoista saa kyllä saarnoista hyvän olon, mutta vain 17% kokee elämänsä muuttuneen saarnan vaikutuksesta. Onko siis yli neljä viidesosaa kaikista saarnaajista kyvyttömiä tehtävässään vai voisiko peräti olla niin, että perinteistä saarnaa ja sen vaikutusta koskevat esiolettamuksemme ovat pielessä?

Tuhannen taalan paikka

Päivän lehdessä oli jälleen juttu siitä, kuinka suosittuja rippileirit Suomessa ovat. Samassa yhteydessä haastateltiin nuoria ja kysyttiin, miksi he menevät rippileirille. Vastauksia on melkeinpä poikkeuksetta tasan kolme: "muutkin tekee niin", "pääsee kirkossa naimisiin" ja/tai "voi päästä kummiksi". Mikäpä siinä - ainakin tässä on kirkolla tuhannen taalan paikka, kun yli 80% ikäluokasta on oikeasti ensimmäistä (ja yleensä myös viimeistä) kertaa hyvien uutisten ulottuvilla pitemmän aikaa.

Kun nuoret on kerran saatu näin kätevästi koottua yhteen, niin toivottavasti leireille löytyy tarpeeksi selkärankaisia vetäjiä, jotka uskaltavat kertoa evankeliumin lisäksi myös tämän totuuden: Raamatulle uskollinen seurakunta on kiinnostunut ensi sijassa siitä, että sen jäsenet ovat Herran Jeesuksen seuraajia, jotka ovat tietoisesti luovuttaneet elämänsä hänelle. Muussa tapauksessa on kyseessä vain uskonnollinen klubi tai yhteiskunnallinen kerho, joka on lähinnä kiinnostunut jäsentensä rahoista - ja johon kuulumiseksi riittää hyvin jokin yllä mainitusta kolmesta syystä.